Miten henkilöhahmo rakennetaan? 👩

Kuten viime bloggauksessa kerroin, olen nyt muutaman kerran osallistunut proosan kirjoittajapiiriin, josta haen vertaistukea ja lisää vinkkejä kirjoittamiseen. Viimeksi meillä oli kotitehtävänä kehitellä henkilöhahmo, jolla on jokin pelko ja laittaa tämä kohtaamaan oma pelkonsa. Tekstin pituus oli kaksi liuskaa. 

Käytin harjoituksessa apuna oman käsikirjoitukseni henkilöä, joka kohtaa yhden pelkonsa matkalla vankileirille. Harjoituksen myötä jouduin miettimään henkilöhahmoani aiempaa syvemmin, mikä oli tosi hyvä asia. 

Olin aikaisemmin ajatellut, että minun on helppoa kirjoittaa, koska olin miettinyt henkilölle tapahtuvia asioita paljon. Totuus oli kuitenkin toinen. Olin pohtinut, mitä hänelle tapahtuu, en kuitenkaan sitä, millainen hän on ja miten hän reagoi asioihin. Toki olin pohtinut joitain asioita, mutta en tarpeeksi syvällisesti: mistä henkilö unelmoi, mitä hän pelkää, miten hän ajattelee – eli miten hän tuntee ja millainen hän todella on ihmisenä. Nyt jouduin tekemään tätä ajatustyötä ja se oli todella hyödyllistä. Henkilölle alkoi muodostua oma persoonallisuus. 

Ihmisellä on tunteet aikakaudesta riippumatta

Kun keskustelimme kurssilla henkilöhahmojen rakentamisesta, sanoi joku, että ihminen on samanlainen ajasta riippumatta. Ei siis pidä rakentaa hahmosta liian romanttista kuvaa siksi, että hän elää tietyssä ajassa. Meillä kaikilla on – ja on aina ollut – pelkoja, haaveita, tavoitteita ja haasteita. Kukaan ei ole puhtaasti hyvä tai paha, vaan me kaikki olemme moniulotteisia ja monipuolisia ihmisiä. 

Kun tämä sanottiin ääneen, ymmärsin, että ongelmani vielä pari viikkoa sitten oli juuri tämä: kuvittelin henkilöhahmoni jotenkin viisaammaksi, hyveellisemmäksi ja siten myös yksipuolisemmaksi vain siksi, että hän eli aikaa, jota minä en ole elänyt. Kuvittelin, ettei henkilöni voi olla itsekäs, haaveilla isosti tai käyttäytyä tietyllä tavalla. 

Tästä seurasi, että minun oli vaikeaa löytää hahmostani särmää enkä osannut asettua hänen pöksyihinsä. Minun oli vaikea ajatella, kuten ajattelin hänen ajattelevan – ja vain siksi, että kuvittelin hänen olevan jotenkin parempi ihminen kuin esimerkiksi itse olen.

Kun ymmärsin tämän ajatteluvinouman, tajusin myös, että henkilöhahmoni – 17-vuotias palvelustyttö – voi käydä läpi ihan samanlaisia asioita ja tuntemuksia kuin itsekin olen käynyt 17-vuotiaana. Ja mitkä ovat läsnä myös vuonna 2000-luvulla syntyneen 17-vuotiaan nuoren elämässä: kun joku lähentelee sinua vastoin tahtoasi; kun et oikein tiedä, pidätkö jostain henkilöstä vai et; kun tunteesi heittelevät epätoivoisesta itkusta riemuun ja ylitsevuotavaan onneen. 

Kirjallisuus avartaa ajattelua 

Tuon kurssilla käydyn keskustelun lisäksi ajatteluuni on viime aikoina vaikuttanut myös eräs lukemani kirja, nimittäin Sylvi-Kyllikki Kilven Sörnäisten tyttö: päiväkirja. Tässä kirjassa Sylvi-Kyllikki (tuolloin vielä Sinervo) kertoo omasta elämästään Helsingin Sörkassa vuosina 1915–1918. 

Hän on työläisperheen vanhin lapsi, joka saa vapaaoppilaana opiskella ja pääsee näin kurkistamaan myös porvariston elämään. Välillä Sylvi-Kyllikki kokee olevansa huono ihminen, laiska ja ilkeä, välillä hän päättää tehdä parannuksen ja elää parempana ihmisenä. Hän kertoo värikkäästi omista ajatuksistaan, kohtaamisistaan poikien kanssa, ystävyydestä ja toki myös työläisperheen arjesta. Myös vuoden 1918 tapahtumat ovat läsnä hänen merkinnöissään ja avaavat, miltä nuoresta tytöstä on tuntunut tuolloin, kun omat koulukaverit ovat asettuneet vastapuolelle ja heidän ajattelunsa sotii omia arvoja vastaan. 

Olen tosi iloinen, että törmäsin Sylvi-Kyllikin päiväkirjaan. Henkilö oli minulle tuntematon, mutta luettuani hänen ajatuksiaan vajaan kahdensadan sivun verran, tuntuu hän ihmiseltä, joka olisi voinut kuulua omaan ystäväpiiriini lukiolaisena. Hänen merkintöjensä avulla minun on paljon helpompi päästä oman henkilöhahmoni pään sisälle – onhan hän saman ikäinen, elää samassa ajassa ja edustaa samaa yhteiskuntaluokkaa. 

Toki Sylvi-Kyllikki on monin tavoin erilainen kuin oma henkilöhahmoni. Mutta veikkaan, että jotain samaa on ja on aina ollut kaikissa 17-vuotiaissa tytöissä ympäri maailman. 

Onko henkilöhahmosi kaikin puolin uskottava?

Olen puhunut paljon tunteiden ja sisäisen maailman merkityksestä. Nämä asiat ovat tietysti kaiken lähtökohta, kun rakennetaan henkilöhahmoa. Jos niitä ei ole mietitty kunnolla, ei voida luoda riittävän uskottavaa ja syvää henkilöä. 

Pahimmassa tapauksessa käy kuten eräässä kirjassa, jota yritin lukea kesällä/syksyllä: olin lukenut yli puolivälin, kun tajusin, ettei minua oikeastaan kiinnosta pätkän vertaa, mitä henkilöille tapahtuu. Heidät kuvattiin niin litteinä ja yksioikoisina, että pystyin ihan liian nopeasti päättelemään, että hyviksille kävisi hyvin ja pahiksille huonommin. Niinpä jätin kirjan kesken annettuani sille jo ihan liikaa arvokasta lukuaikaani. (Varmistin muuten vielä myöhemmin saman kirjan lukeneelta ihmiseltä, että kirjassa kävi juuri näin. 🙄) 

Mutta pelkkä uskottavan sisäisen maailman rakentaminen ei riitä. Myös henkilöhahmoa ympäröivän maailman tulee olla koherentti ja vastata mahdollisimman hyvin tarinan kuvaamaa aikakautta. Kirjoittaminen voikin siten vaatia aikamoisen määrän taustatyötä. 

Mutta se onkin jo ihan toinen tarina. Olkoon tämä siis lupaus: myöhemmin on tulossa kuvausta, miten minä olen tehnyt taustatyötä kirjaani varten. Sen verran voin paljastaaa, että sitä on jo nyt tehty paljon. 

P.S. Kaikki kirjoittamani on omaa mielipidettäni. Vaikka olen opiskellut joskus 100 vuotta sitten kotimaista ja yleistä kirjallisuustiedettä, en todellakaan muista, mitä siellä näistä asioista sanottiin. On tietysti olemassa erilaisia vieraannuttamisen menetelmiä ja epäluotettavia kertojia, joiden avulla voidaan tietoisesti luoda ristiriitaa tai hämmennystä lukijan päässä. Omalla tekstilläni en (ainakaan tässä kirjassa!) tavoittele kumpaakaan. Päinvastoin katson epäonnistuneeni kirjoittajana, jos lukija jostain syystä pääsee luiskahtamaan pois tarinan maailmasta siksi, että hän kokee henkilöiden tekemiset tai heitä ympäröivän maailman jotenkin epäuskottavaksi.