“Kertoisitko mulle, mikä on dialogin funktio proosassa?” “No, kyllähän mä kerron”

Jostain syystä dialogin eli vuoropuhelun kirjoittaminen on aina ollut minulle helppoa. 

Luin vähän aika sitten jotain lapsena kirjoittamaani tekstiä ja olin iloisesti yllättynyt siitä, miten hyvin dialogi on jo tuolloin minulta taipunut. Toki tekstissä oli puutteensa: se ei ollut kovin kypsää eikä millään lailla hiottua, ja johtolauseita oli liikaa. 

Mutta dialogi oli mielestäni melko uskottavaa ja sellaista, mitä olisi voitu käydä 1980-luvulla yläasteen tupakkanurkalla. Puhe oli henkilöidensä näköistä. 

Uskottavuus onkin isossa roolissa, kun mietitään hyvän dialogin lähtökohtia. Jos keskustelu ei istu henkilöhahmojen suuhun, on kerronta epärealistista ja tarina kärsii. Luonnoton vuoropuhelu huonontaa näin mahdollisesti muuten ansiokasta tekstiä. 

Dialogi vie tarinaa eteenpäin 

Dialogilla on tärkeä tehtävä viedä tarinaa eteenpäin. Miten tämä sitten käytännössä tapahtuu? 

Otetaan esimerkiksi kohtaus, joka liittyy teltan rakentamiseen. 

“Voinko viedä telttaan vilttejä?” tyttö kysyy. 

“Voit, mutta älä vie kaikkia hyviä.” 

Voisin toki kuvailla asian näinkin: 

Tyttö tulee sisään ja pysähtyy keittiön ovelle. Hän haluaa viedä telttaan vilttejä, mutta ei ole varma, saako tehdä sitä. Niinpä hän kysyy ensin äidiltään lupaa. Äiti antaa luvan, mutta muistuttaa, ettei tyttö saa viedä ulos kaikki hyviä vilttejä. 

Molemmissa tekstipätkissä kerrotaan sama asia, toisessa vain aika paljon pidemmin ja tylsemmin. 

(Ainakin minusta) olisi tylsää lukea romaanista pelkästään kertovaa tekstiä ilman dialogia. Dialogi tuo sisältöön vaihtelevuutta ja lukemiseen mielekkyyttä. 

Lisäksi dialogin avulla pystytään kiteyttämään valtava määrä tietoa hyvinkin pieneen merkkimäärään. Seuraavan näytteen neljä riviä kertovat määräänsä enemmän asiaa. (Kyse on tilanteesta, jossa Sipe tulee leikkaamaan tuttavansa hiuksia.)

“Mihinkäs mä voin asettua?” Sipe kysyy. 

“Olisko keittiössä hyvä valo?” 

“Joo, keittiö on hyvä.”

“Mene vaan edeltä, tulen ihan just.”

Tämä lyhyt keskustelu antaa lukijalle monenlaista tietoa: Sipe ei ole niin tutussa paikassa, että tietäisi, mihin hänen pitää mennä. Hänelle ehdotetaan keittiötä, mutta tätä ehdottava henkilö ei ole varma, onko se hyvä paikka ja onko valaistus riittävä. Sipe hyväksyy ehdotuksen ja samalla perustelee, että keittiössä on riittävästi valoa leikata hiukset. Lopuksi Sipeä kehotetaan menemään keittiöön edeltä, koska hänen puhekumppanillaan on jotain kesken eikä tämä siksi tule samaa matkaa, vaan vasta hetken kuluttua. 

Kuten näet, neljä lyhyttä vuorosanaa voivat kertoa lukijalle monia asioita – ilman, että lukija edes tiedostaa saavansa tätä kaikkea tietoa. 

Dialogi kertoo lisää henkilöhahmoista

Tarinan kuljettamisen lisäksi dialogilla on toinenkin merkittävä tehtävä. Sen avulla annetaan  lisää tietoa henkilöhahmoista. Puheella voi ilmaista monenlaisia asioita, kuten ikää, koulutusta, ammattia, sukupuolta, yhteiskuntaluokkaa, asuinpaikkaa – vaikka mitä! 

Tässä esimerkki miten dialogin avulla kuvaillaan henkilöhahmon ulkonäköä: 

“Sillä on minun hiukset”, Anna-Liisa sanoo jotain sanoakseen. “Vaaleat vain.”

“Vaaleat ne olivat sinunkin hiuksesi vauvana”, äiti sanoo. “Punaisiksi muuttuivat vasta, kun opit kävelemään.” 

Minun ei siis tarvitse kuvailla erikseen, että Anna-Liisalla on punaiset hiukset. Se selviää äidin repliikistä. Lukija tietää aiemmin kerrotun perusteella myös sen, että lapsella on kiharat hiukset. Täten Anna-Liisan toteamus samanlaisista hiuksista paljastaa, että myös hänen hiuksensa ovat kiharat. 

Vaikka vuoropuhelun kirjoittaminen on yleensä ollut minulle melkein yhtä helppoa kuin suklaan tunkeminen suuhun, olen kirjaprojektini myötä kohdannut ihan uudenlaisia haasteita.

Kirjoitan romaania, joka sijoittuu moneen eri aikaan ja paikkaan: eri vuosikymmenille ja eri puolille Suomea. Lisäksi henkilöitä on erilaisista yhteiskuntaluokista. Koska haluan tekstin olevan luontevaa ja uskottavaa, olen joutunut miettimään paljon henkilöhahmojeni puhetapaa ja etenkin sitä, miten he keskustelevat erilaisten ihmisten kanssa ja eri tilanteissa. 

Erityisen paljon olen miettinyt näitä asioita kohdissa, joissa tarina sijoittuu 1910–20-luvuille. Ääninäytteitä kun ei tuolta ajalta pahemmin löydy, ainakaan työväestöltä. Ja vaikka suomalaisten puheesta ei tänä päivänä välttämättä huomaa yhteiskuntaluokkaa, oli tilanne todennäköisesti erilainen sata vuotta sitten. 

Olenkin pohtinut erityisesti työväen ja herraskaisten välistä suhdetta: miten palvelija puhuu emännälle ja päinvastoin? Kuka teitittelee ja ketä? Entä sinuttelu, missä vaiheessa ja millaisissa kohtaamisissa se oli sallittua? Oliko jokin muu tapa kiertää sinuttelua ja teitittelyä, esimerkiksi kolmannen persoonan käyttäminen tyyliin “hän on hyvä ja tulee tänne”.

Yhteiskuntaluokkien lisäksi myös murreseikat ovat välillä tuottaneet pulmia. Liiallinen murteen käyttäminen tekee tekstistä vaikealukuista. Toisaalta tekstin joukkoon ripotellut murresanat tuovat tekstiin elävyyttä ja uskottavuutta, ja kertovat lisäksi henkilön taustasta. Miten sitten tuon dialogiin murretta tarpeeksi, vaan en liikaa? 

Olen ratkaissut tämän kirjoittamassa puheen aika pitkälti yleiskieliseksi ja käyttämällä murresanoja vain satunnaisesti, tähän tapaan:

“Voitko kertoa mun äiteelle, että olen täällä”, Aino pyytää.

Saman asian voisi kirjoittaa vielä puhekielisemminkin: 

“Voitko kertoo mun äiteelle, et oon tääl”, Aino pyytää.

Jos päätyisin kirjoittamaan puheen näinkin realistisessa muodossa, pitäisi minun tehdä sitä koko kirjassa. En kuitenkaan halua käyttää tuhottomasti aikaa selvittämällä eri murrealueiden erityispiirteitä ja tarkistuttamalla, että Pohjanmaalle sijoittuvissa kohtauksissa murre on juuri oikeanlaista. 

Niinpä korostan Ainon taustaa (heikosti koulutettua työväestöä) viljelemällä hänen puheessaan enemmän puhekielisyyttä kuin niiden henkilöiden puheessa, jotka ovat korkeakoulutettuja ja yhteiskunnallisesti korkeammassa asemassa. Niin kuin tässä: 

“Isänne on ahkera mies”, Suviranta mutisee. “Hän on kuitenkin epäonnistunut kasvattajana. Neljästä lapsesta kolme mukana kapinallisten toiminnassa.”

Edellinen esimerkki osoittaa, että dialogilla voidaan avata myös henkilöhahmojen motiiveja, tavoitteita, pelkoja ja miten he ylipäänsä suhtautuvat asioihin. Suvirannan mielipide selviää hänen repliikistään. On siten turhaa erikseen avata sen enempää, että Suviranta vastustaa kapinaa eikä arvosta kapinallisten toimintaa. 

Lue lisää 👉🏿 Miten henkilöhahmo rakennetaan? 👩

Dialogin kirjoittaminen ei siis välttämättä ole helppoa. Huonosti kirjoitettu dialogi pilata koko lukukokemuksen. Olen nyt (ainakin) neljä viikkoa tahkonnut kirjaa, jossa repliikit ovat useamman rivin mittaisia. Kyseessä on klassikkoteos, jonka aion lukea loppuun ihan vain siksi, että sittenpähän se on tehty. Mallia omaan tekemiseen en kuitenkaan aio ottaa. 🤦🏻‍♀️

Ja pakko vielä lopuksi paljastaa, että olen huomannut ainakin yhden ahkerasti esiintyvän maneerin, jota tykkäisin viljellä vaikka joka toisessa repliikissä. Se on sana no. 

No, kukaan meistä ei ole täydellinen. 

Lue lisää 👉🏿 Hyvä kirja vaatii hyvän taustatyön