Kun priimaa tavoitellaan, niin huijarisyndroomaa pukkaa

Hei. Olen Anne ja olen huijari. 

Tai siltä on ainakin tuntunut pari viimeisintä päivää. 

Järkeni sanoo, että ajoittainen epäusko ja omien kykyjen kyseenalaistaminen ovat ihan normaaleja, toisinaan jopa terveellisiä asioita. Valitettavasti sydämeni taas huutelee, että herää jo pahvi, et vain osaa! 

Jostain kumman syystä sydäntä on välillä paljon helpompi kuunnella kuin järkeä. Kärsin siis huijarisyndroomasta, joka aina välillä tulee moikkaamaan ja pakottaa miettimään, että miten ihmeessä muut eivät sano mitään siitä, miten vähän oikeasti tiedän. Eivätkö he kehtaa sanoa totuutta ääneen vai ovatko vain kohteliaita? Vai eivätkö muka oikeasti huomaa? 

Ja että miten ihmeessä olen päässyt näin pitkälle osaamatta oikeasti mitään?

Ei anneta periksi huijarisyndroomalle

Onneksi tiedostan, että kyse on harhasta, joka riivaa jopa itseäni huomattavasti lahjakkaampia ihmisiä. Käsitykseni mukaan myös aika moni kirjailija kokee kirjoittavansa aika ajoin täyttä kuraa. En siis ole millään muotoa uniikki tapaus enkä ajatusteni kanssa yksin. 

Nyt pitää siis vain potkia oma persus ylös itseinhon ja epäuskon suosta, ja ottaa katse tulevaan. Tuota työtä olenkin tänään yrittänyt tehdä ja olen mm. käynyt kävelylenkillä pakkasta uhmaten. Se, jos mikä auttaa yleensä hämmentävän hyvin ryhdistäytymään ja kokoamaan kasaan oman itseluottamuksen rippeet. 

En tiedä, onko muilla sama kokemus, mutta jostain syystä erityisesti kävelylenkit – joita kutsun usein ajattelulenkeiksi – vähentävät lähes aina kitkaa ajatusten välillä ja päästävä ne virtaamaan vapaammin. Usein moni kirjoitustyöhön liittyvä jumi onkin avautunut tunnin lenkin aikana, ja sen jälkeen olenkin vain kirjoittanut vimmaisesti ylös kaiken, mitä olen kävelyn aikana ajatellut. 

Nyt jumi on kuitenkin sen verran iso, ettei sitä tuuppaistu liikkeelle yhdellä lenkillä. Mutta oli ihanaa huomata, että jo puoli tuntia jaloittelua sai mielen avautumaan paremmin kuin monta tuntia läppärin äärellä. Minulla on jo jokin haju, mitä tekstissä mättää. Olen myös onnistunut hienoisesti katsomaan laatikon ulkopuolelle enkä enää fakkiudu liikaa alkuperäiseen suunnitelmaan. 

Eli valoa on näkyvissä, kunhan vain jaksan ponnistella sitä lähemmäs. 

Kun tekstiä ei synny – tai se on surkeaa

Mistä tämänhetkinen ahdistus sitten kumpuaa? Syytä en osaa sanoa. Vielä viime viikolla kirjoittaminen sujui niin joutuisasti, että teki mieli taputtaa itseäni olkapäälle mahtavasta tuotteliaisuudesta. (Tai saattoi tämä olla tämän viikon alussakin. En oikein meinaa pysyä ajan juoksussa, kun jokainen päivä on niin samanlainen.) 

Jotain kuitenkin on tapahtunut tuossa viikon puolivälin (tai alkupään) paikkeilla ja siitä asti on homma vaan tökkinyt. 

Kirjani kertoo kahdesta suvusta ja olen jo aika hyvällä mallilla toisen suvun kanssa. Toki tekstiä uupuu vielä reilusti, mutta tarinasta on jo koossa iso osa. Odottelen parhaillani, että pääsisin tekemään ainakin yhden haastattelun ja sen jälkeen lähden työstämään tämän suvun vikaa lukua loppuun. Se on siis jo aloitettu ja hahmoteltu aika pitkälle, mutta kaipaan taustatietoa, jotta henkilöni tausta on koherentti. Tätä haastattelua odotellessani ajattelin palata pitkästä aikaa ekaan lukuun, jota myös luetutin esilukijoilla. Ajattelin, että luku on ehtinyt levätä mielessäni tarpeeksi kauan ja että nyt siihen on helpompi tarttua. 

Ja vielä mitä! Kirjoitin tekstin uudelleen (so. korjasin aikamuotojen epäloogisuudet ja muokkasin rakennetta + lisäilin & poistin osia), ja tämän jälkeen totesin, että ei tämä piru vie vain toimi. 😭

Jokin ekassa luvussa tökkii, ja tajusin, että sitä pitää vieläkin muokata ronskilla otteella – ja että minun pitää ehkä jopa deletoida tarinasta yksi tällä hetkellä olennainen henkilö. Olen miettinyt hänen tärkeyttään tarinan kannalta ja samalla sitä, onko eka luku yksinkertaisesti liian monimutkaisesti ajateltu ja tästä syystä se ei toimi. 

Olennaista ekassa luvussa on se, että se aloittaa koko tarinan ja se toimii alkusysäyksenä kaikelle muulle, mitä kirjassa tapahtuu. Jotta kokonaisuus toimii, tulee luvun olla looginen ja kaikki siinä tapahtuva hyvin perusteltua. Tilaa hötölle ei ole. 

Ja koska en tiedä, mitä luvulle pitäisi tehdä eli miten saan siitä hyvän, koen sellaista epämukavuutta ja epävarmuutta, mitä tähän mennessä ei tällä vapaan kirjoittajan uralla ole tullut vastaan. Onneksi (?) olen kuitenkin törmännyt vastaavanlaisiin huijaritunteisiin aikaisemmassa elämässäni, kun työskentelin päivästä toiseen huipputaitavien kollegoiden parissa. Onnistuin tuolloin perustelemaan itselleni, etten ole ihan feikki, vaan ihan oikeasti osaankin jotain. Eiköhän se onnistu nytkin. 

Jos sinulla on antaa vinkkejä, miten pääset eteenpäin jumikohdissa tai miten itse löydät uutta näkemystä jo kirjoittamaasi tekstiin, niin pane ihmeessä kommenttia tulemaan! Kaikki ideat ovat tervetulleita. ❤️